Turun akatemian kirjapaino tieteen ja opetuksen palveluksessa 1642-1827
Kirjapainot yliopistojen palveluksessa
Kirjapainotaito levisi 1400-luvun jälkipuoliskolla hämmästyttävällä nopeudella halki Euroopan. Kun Johannes Gutenberg painoi kuuluisan 42-rivisen Raamattunsa Mainzissa 1450-luvun alkuvuosina oli metallisten irtokirjakkeiden käyttö täysin uusi keksintö, jonka periaatteet vain muutama saksalainen ja ranskalainen kirjanpainaja tunsi. Puolta vuosisataa myöhemmin kirjapainot olivat levinneet kaikkialle läntiseen Eurooppaan. Vuonna 1500 esimerkiksi Venetsiassa, minne ensimmäinen kirjapaino oli perustettu 1469, toimi jo yli 400 kirjapainoa. Inkunaabelikaudella, siis ennen vuotta 1501, ehdittiin painaa jo tuhansia nimikkeitä ja kaikkiaan satoja tuhansia kirjoja. Suomenkin ensimmäinen kirja, Bartholomeus Ghotanin Lyypekissä 1488 painama Missale Aboense, ilmestyi tänä eurooppalaisen kirjapainotaidon varhaiskautena.
Kirjoja painettiin moniin tarpeisiin. Kirkko oli kirjojen merkittävä ostaja, samoin ruhtinas- ja aatelishovit sekä kaupunkien vauras porvaris- ja käsityöläisväestö. Usein on esitetty arvio, ettei reformaatio olisi onnistunut murtamaan katolisen kirkon ykseyttä ilman kirjapainoja, jotka nopeasti tarttuivat havaitsemaansa tilaisuuteen ja julkaisivat sekä kirkkoon kriittisesti suhtautuvien uskonpuhdistajien pamfletteja että paavia ja hänen teologisia näkemyksiään tukevia vastakirjoituksia.
Yliopistolaitos oli jo keskiajalla kirjallisen kulttuurin merkittävä kehittäjä. Kuuluisimpien yliopistojen yhteyteen oli sen vuoksi syntynyt suuria kirjastoja. Sorbonnen teologikollegion kirjasto Pariisissa tunnettiin kautta Euroopan, samoin Prahan Collegium Carolinumin kirjasto, jonka keisari itse oli sille lahjoittanut. Käsin kirjoitetut kirjat olivat kuitenkin tavattoman kalliita. Sen vuoksi sekä opiskelijat että opettajat opettelivat keskeisiä teoksia ulkoa erilaisia mnemo- eli muistamistekniikoita käyttäen.
Kirjapainotaidon ansiosta kirjoja ja muita julkaisuja voitiin painaa helposti suuriakin määriä, mikä pudotti niiden hinnan murto-osaan käsin kirjoitettujen kirjojen hinnasta. Tämä mahdollisti kokonaan uudenlaisen kirjallisen kulttuurin synnyn yliopistoihin. Opetuksessa tarvittuja teoksia voitiin julkaista siinä määrin, että ainakin keskeiset teokset olivat opiskelijoidenkin hankittavissa. Kaikkia painatteita ei suinkaan sidottu, vaan pienemmät julkaisut painettiin arkeille, joka sitten taitettiin, leikattiin sivuiltaan auki ja sidottiin muutamalla langalla ohueksi vihkoksi.
Akateeminen kulttuuri oli 1500-luvun alussa hyvin monimuotoista ja tämä heijastui luonnollisesti myös julkaisemiseen. Varsinaiset kirjat, siis laajasti jotain asiaa käsitelleet sidotut teokset, eivät olleet yliopistokaupunkien kirjapainojen tavallisimpia tuotteita. Yleisimmin julkaistiin erilaisia pieniä painatteita, kuten akateemisia väitöskirjoja, puheita, onnittelu- ja muistokirjoituksia, rehtorin ja akateemisen konsistorin julistuksia, eri tilaisuuksiin tarkoitettuja saarnoja ja monenlaisia muita painatteita.
Väitöskirjat
Väitöskirjat olivat yliopistojen opetuksen kannalta keskeisiä. Väitteleminen oli alusta lähtien kuulunut yliopistojen käytäntöön. Ne olivat luentojen ohella tärkein opetusmenetelmä. Keskiajan yliopistoissa jokaisen opiskelijan oli osallistuttava sekä määrätyille luennoille että säännöllisiin väitösharjoituksiin ja väitöstilaisuuksiin. Väittelytaidon tuli harjaannuttaa opettajien ja opiskelijoiden loogista ajattelua, joka oli tieteen varsinainen menetelmä. Kaikkea tietoa tarkasteltiin erittelemällä sitä teesien ja antiteesien avulla ja luomalla johtopäätösten kautta synteesejä, jotka edustivat kriittisen ajattelun avulla saavutettua uutta tietoa ja käsitystä asioiden perimmäisestä luonteesta.
Väittelykäytäntö ei sinänsä muuttunut kirjapainotaidon keksimisen jälkeen, mutta se helpotti väittelemistä. Jo aikaisemmin käsinkirjoitetut teesit oli pitänyt esittää etukäteen tiedekunnan dekaanille, minkä jälkeen ne laitettiin julkisesti nähtäville. Kaikkein tunnetuin esimerkki tästä akateemisesta käytännöstä ovat epäilemättä Martin Lutherin 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen naulaamat 95 teesiä, joista hän kutsui muita väittelemään kanssaan. Opilliset väittelyt olivat muutenkin tavanomaisia katolisen kirkon teologien ja uudistuksia vaatineiden reformaattorien välillä.
Kirjapainotaidon ansiosta yliopistojen väitöskäytäntöön kuuluneet teesiluettelot voitiin esittää painettuina, mikä helpotti niiden levittämistä. Alkuvaiheessa väitöskirjat olivatkin suppeita teesiluetteloita. Vähitellen, etenkin saksalaisessa ja pohjoismaisessa yliopistokulttuurissa, painetut väitöskirjat alkoivat muodostua yhä laajemmiksi. Teesiluetteloihin alettiin lisätä varsinaiseen käsittelyyn liittyviä asioita, kuten vastaväitteitä, viittauksia antiikin auktoreihin ja myöhempään oppineeseen kirjallisuuteen sekä tietenkin tekijän omia argumentteja.
Laajenemisesta huolimatta väitöskirjat olivat vielä 1600- ja 1700-luvuillakin varsin suppeita. Vähäisimmät harjoitusväitöskirjat olivat vain muutaman sivun mittaisia eivätkä laajemmatkaan väitöskirjat yleensä sisältäneet muutamaa kymmentä sivua enempää tekstiä. Laajoja tutkielmia saatettiin julkaista väitöskirjasarjoina siten, että yksi opiskelija puolusti yhtä alalukua, toinen seuraavaa ja niin edelleen, kunnes koko julkaisu oli saatu käsitellyksi. Normaaliin käytäntöön kuului, että väitöskirjat olivat professorin laatimia. Opiskelijan tehtävänä oli osoittaa omaa oppineisuuttaan puolustamalla professorinsa työtä. Maisterin arvoa varten laadituissa väitöskirjoissa väittelijän oma osuus saattoi olla suurempi, olipa hän usein väitöskirjan varsinainen tekijä, vaikka professori merkittiinkin säännöllisesti nimiölehdelle preesekseksi, eli väitöstilaisuuden esimieheksi.
Akateemisen kirjapainotoiminnan alkuvaiheet Turun akatemiassa
Kirjapainon perustaminen Turkuun nivoutui 1630-luvun lopulla kahteen suureen hankkeeseen, ensimmäisen suomenkielisen Raamatun painamiseen - Mikael Agricolahan oli 1548 julkaissut vain Uuden testamentin - sekä Turun lukion muuttamiseen yliopistoksi. Keväällä 1639 molemmat hankkeet näyttivät edistyvän suotuisasti, kun holhoojahallitus määräsi kirjanpainaja Peter van Selowin siirtymään Tukholman kuninkaallisesta kirjapainosta Turkuun. Tarkoitus oli, että van Selow ryhtyisi painamaan Raamattua Turussa, sillä sen työstäminen ja oikoluku Tukholmassa oli hankalaa. Samalla hän olisi voinut ryhtyä uuden akatemian kirjanpainajaksi.
Hyvät suunnitelmat kariutuivat van Selowin haluttomuuteen lähteä Suomeen. Pienen painostuksen jälkeen hän kävi kyllä tutustumassa Turkuun elokuussa 1639, mutta sen jälkeen asia ei enää edennyt. Van Selowilla oli jo entuudestaan rästissä palkkasaatavia eikä hän näytä luottaneen siihen, että kruunu kykenisi taipumaan niihin ehtoihin, jotka hän oli asettanut siirtymiselleen. Suunnitelma van Selowin toimimisesta akateemisena kirjanpainajana ja suomalaisen Raamatun painajana raukesi lopullisesti syksyllä 1640, kun Raamattu päätettiin painaa Ruotsissa. Heinäkuussa 1640 juhlallisin menoin avattu yliopisto jäi sen vuoksi vaille kirjapainoa.
Turun akatemia joutui aloittamaan toimintansa varsin vaatimattomalta pohjalta. Kirjapaino puuttui tyystin ja yliopiston kirjastokin oli hyvin vaatimaton. Sen vuoksi kaikkein keskeisintäkään kirjallisuutta ei ollut saatavissa opiskelukäyttöön. Akatemian kirjastoon kuului alkuvaiheessa vain 21 teosta, jotka oli siirretty sinne Turun lukiosta. Vuonna 1646 kirjasto sai sotapäällikkö Torsten Stålhandsken lesken Christina Hornin lahjoituksena yli 1000 teosta. Vasta tämän jälkeen kirjastosta oli todellista hyötyä yliopistolle. Rahoja kirjojen hankkimiseen Turun akatemialla ei itsellään juuri ollutkaan, sillä 80 % sen tuloista kului palkkoihin ja jäljelle jääneistä varoistakin enin osa opiskelijoille myönnettäviin stipendeihin.
Kirjapainon puuttuminen yliopistokaupungista oli eurooppalaisittain jokseenkin ainutlaatuista. Koko Suomessa ei 1640-luvun alkaessa ollut vielä ensimmäistäkään kirjapainoa, vaikka muualla Euroopassa ne olivat tavanomaisia pienissäkin kaupungeissa. Suomalaisetkin olivat tottuneet painettuun julkaisemiseen opiskellessaan ulkomaisissa yliopistoissa tai kotimaisissa Upsalassa ja Tartossa. Tavanomaiseen akateemiseen toimintaan kuuluvien tekstien kirjoittaminen käsin, mahdollisesti useanakin kappaleena, oli siksi äärettömän turhauttavaa.
Akateeminen konsistori päätti 17.9.1640 pitämässään kokouksessa kääntyä kuninkaallisen majesteetin puoleen saadakseen varoja kirjapainon perustamiseen. Konsistori totesi, että yliopistossa oli monia, jotka halusivat väitellä ja julkaista painettuja väitöskirjoja. Myös akateemisen konsistorin julkiset päätökset tuli voida painaa, sillä oli kohtuutonta, että yliopiston notaari joutui kirjoittamaan ne sulkakynällä. Konsistori korosti, ettei siitä aiheutunut ylimääräinen työtaakka ollut hyväksyttävissä, kun otti huomioon notaarille yliopiston menosäännöstä osoitetun varsin pienen palkan. Kirjapainon puuttuminen aiheutti myös sen, ettei Turun akatemia voinut vaihtaa aineistoa merkittävien ulkomaisten yliopistojen kanssa, kun sen opettajien kirjoituksia ei painettu.
Kirjapainon saaminen osoittautui yllättävän hankalaksi asiaksi, joka ei ottanut ratketakseen konsistorin vetoomuksesta ja ponnisteluista huolimatta. Syksyllä 1641 tilanne oli yhä vaikea, vaikka kirjapainotoiminnan käynnistämisestä oli Tukholmassa 12.8.1641 tehty sopimus Västeråsissa aiemmin toimineen mestari Peder Eriksson Waldin (1603-53) kanssa. Lokakuun 27. päivänä 1641 konsistori käsitteli sen vuoksi kokouksessaan tapoja, joilla professorien säännönmukaiset, vuosittain pidettäviksi edellytetyt väitöstilaisuudet voitaisiin järjestää. Julkinen disputaatio olisi edellyttänyt väitöskirjojen kopiointia kahtena- tai kolmenakymmenenä kappaleena, mikä käsityönä olisi ollut jokseenkin mahdoton urakka. Sen takia konsistori päätti edelleen lykätä julkisten professorinväitösten järjestämistä. Stipendiaattien valvojien edellytettiin kuitenkin harjoittavan edelleen viikottain oppilaitaan väittelemisessä.
Toukokuun alussa 1642 kauan kaivattu kirjanpainajamestari Wald viimein saapui Turkuun ja ryhtyi tarmokkaasti valmistelemaan toimintansa aloittamista. Työ ei ollut helppoa, minkä vuoksi vasta marraskuun 2. päivänä 1642 akateemiselle konsistorille voitiin ilmoittaa, että Tukholmasta lähetetyt kirjasimet ja kirjapainolaitteet olivat saapuneet Turkuun. Toiminta saatiin näin käyntiin, vaikka aluksi kirjakkeita olikin niin vähän, että ne riittivät vain puolen arkin latomiseen kerrallaan.
Marraskuussa tai joulukuussa 1642 ilmestyivät ensimmäiset Waldin painatteet - ja samalla suomalaisen kirjapainohistorian esikoispainatteet: historian ja valtio-opin professori Michael Wexioniuksen (aat. Gyldenstolpe, 1608/09-70) valtioviisautta käsitellyt Discursus politicus de prudentia ja luonnontieteen professori Georgius Alanuksen (1609-64) ilman olemusta tarkastellut De aere in specie. Varmuutta siitä, kumpi painettiin ensimmäiseksi ei ole. Wexioniuksen väitöskirja oli ehditty tarkastaa jo joulukuussa 1641, mutta se painettiin vasta vuotta myöhemmin. Alanuksen väitöskirja tarkastettiin 10.12.1642 ja se oli silloin käytettävissä painettuna. Vaikka kirjapainon puutteet vaikeuttivat toimintaa vielä monina tulevina vuosina, oli Turun akatemia päässyt yhteen tavoitteeseensa - se saattoi julkaista painettuja väitöskirjoja niin, että suomalaisen yliopiston tieteellisen ajattelun hedelmiä voitiin esitellä sekä koti- että ulkomaiselle oppineelle yhteisölle.
Kirjapainotoiminnan laajeneminen suurvaltakauden lopulla
Turun akatemian kirjapaino palveli toiminnan vakiinnuttua hyvin yliopiston tarpeita. Turun piispaksi 1664 nimitetty Johannes Gezelius vanhempi (1615-90) ei kuitenkaan katsonut yhden kirjapainon tyydyttävän Suomen kokoisen alueen kaikkia tarpeita. Hänen huolenaan oli ennen muuta kansan lukutaidon kehittäminen sekä koulujen ja kirkon tarvitsemien oppikirjojen julkaiseminen. Näitä tarpeita varten hän perusti Turkuun oman kirjapainon 1669.
Gezeliuksen kirjapaino sai nopeasti merkittävän aseman Suomessa. Piispa panosti taloudellisesti toiminnan kehittämiseen ja suunnitteli painavansa teoksia koko valtakunnan tarpeisiin, kuten osin tapahtuikin. Hän perusti jopa paperimyllyn, jotta kirjapainon tarvitsemaa lumppupaperia voitaisiin tuottaa edullisesti riittävän suuria määriä. Piispa Gezelius kirjoitti suuren joukon oppikirjoja, jotka palvelivat koulujen lisäksi myös yliopiston opetusta. Varsinaista kilpailutilannetta Turun kahden kirjapainon välillä ei silti syntynyt, sillä akatemian kirjapainolla oli privilegio painaa varsinaisia yliopiston toimintaan liittyviä painatteita, ja näitä privilegioita valvottiin tarkasti 1600-luvulla. Kun Turun piispa oli samalla yliopiston sijaiskansleri, ei akatemian kirjapaino uskaltanut valittaa piispan kirjapainon toiminnasta edes silloin, kun se oli lähellä yliopiston intressejä. Kirkkoa varten painetut teokset muodostivat kuitenkin Gezeliuksen kirjapainon tuotannon rungon.
Suurvaltakaudella perustettiin vielä kolmaskin kirjapaino Suomeen. Jo 1500-luvulla Suomi oli jaettu Turun ja Viipurin hiippakuntiin. Pappiskasvatuksesta itäisessä hiippakunnassa vastasi Viipurin lukio, sillä tulevilta papeilta ei vielä 1600-luvulla edellytetty välttämättä akateemista tutkintoa. Valtaosa Itä-Suomen papistosta oli opiskellut ainakin jonkin aikaa Turussa, Tartossa tai Upsalassa, mutta monille riitti oman lukion antama opetus. Vuonna 1689 Viipurin piispa Petrus Bång (1633-96) perusti hiippakuntakaupunkiinsa kirjapainon, jonka tavoite oli hyvin samanlainen kuin Gezeliuksen kirjapainon. Bångin kirjapainon varmasti kuuluisin kirjanpainaja oli Daniel Medelplan (k. 1737), joka tunnetaan Suomen kirjahistoriassa hänen isonvihan aikana 1719 puulevyille kaivertamastaan ns. Pälkäneen aapisesta, jonka ainoa tunnettu kappale tuhoutui Turun palossa. Varsinaiseen akateemiseen kirjapainotoimintaan Bångin viipurilainen kirjapaino vaikutti vielä vähemmän kuin turkulainen Gezeliuksen vastaava painolaitos.
Akateeminen kirjapainotoiminta 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa
Isoviha katkaisi yliopiston toiminnan Turussa lähes vuosikymmeneksi. Sekä Turun akatemian kirjapaino että Gezeliusten kirjapaino evakuoitiin Tukholmaan viimeistään heinäkuussa 1713, mutta jo sitä ennen niiden toiminta oli ollut katkonaista. Gezeliuksen kirjapainon faktorina toiminut Henrik Christopher Merckell (k. 1730) osti piispa Johannes Gezelius nuoremman omistuksessa olleen kirjapainon itselleen 1715, mutta vasta 1727 sen toiminta jatkui Turussa. Silloinkaan Merckell ei palannut Suomeen, vaan antoi kirjapainotoiminnan palkkaamansa faktorin tehtäväksi.
Henrik Christopher Merckellin kuoltua kirjapaino siirtyi hänen leskelleen. Käytännössä kirjapainon merkitys jäi hyvin vähäiseksi. Vain muutamia sen Turussa julkaisemia painatteita tunnetaan isonvihan jälkeiseltä ajalta. Merckellin paino paloi huhtikuussa 1734 ja vuonna 1742 sen toiminta päättyi kokonaan. Koko Suomessa toimi sen jälkeen vuoteen 1776 saakka vain yksi kirjapaino, 1642 perustettu Turun akatemian kirjapaino.
Turun akatemian toiminta elpyi hämmästyttävän nopeasti isonvihan aiheuttamasta lamasta. Toiminnan käynnistyessä uudelleen 1722 yliopiston professorikunta oli lähes kokonaan uudistunut. Vain kolme sotaa edeltäneenä aikana toiminutta professoria oli palannut tehtäviinsä. Myös tieteellinen ajattelu oli muuttunut radikaalisti. Kaarle XII:n kuoltua loppui yksinvaltaisen hallitsija-absolutismin aika ja todellisen vallan valtakunnassa saivat valtiopäiväsäädyt. Monet aikaisemmin arveluttavina pidetyt uudet tieteelliset näkemykset saivat vakiintuneen aseman. Teologis-humanistisen yliopistokulttuurin valta-asema horjui sekin, kun luonnontieteet - joista valtakunnan katsottiin hyötyvän taloudellisestikin - saivat aikaisempaa paljon vahvemman aseman opetuksessa. Sellaiset oppineet kuin taloustieteen professori Pehr Kalm (1716-79) ja luonnontieteilijät Pehr Adrian Gadd (1727-97) ja Carl Fredrik Mennander (1712-86) nostivat Turun akatemian arvostusta niin Ruotsissa kuin ulkomaillakin.
Uudistunut yliopistokulttuuri asetti myös kirjapainotoiminnalle uusia vaatimuksia. Kaikkein tärkein muutos oli kuvituksen lisääntyminen väitöskirjoissa. Turun akatemian kirjapainoon palkattiin kaivertajia, joiden tehtävänä oli valmistella kuva-aineistoja, joita käytettiin väitöskirjoissa ja muissa painatteissa. Väitöskirjojen laatu parani sekä sisällöllisesti että ulkoisesti, etenkin 1700-luvun jälkipuoliskolla.
Turun akatemian kirjapaino oli palannut sotaa paosta Ruotsista vuonna 1722. Kirjanpainajana toimi vuosina 1722-50 Johan Kämpe ja hänen jälkeensä 1750-63 Jacob Merckell. Jo 1758 kirjapainon faktoriksi 1756 tullut Johan Christopher Frenckell (1719-79) osti puolet painosta ja 1761 lähtien hän hoiti akatemian kirjapainoa omissa nimissään. Lopullisesti Turun akatemian kirjapaino siirtyi Frenckellin kirjapainosuvun omistukseen 1763. Frenckellin kirjapainon kaikki seitsemän painokonetta tuhoutuivat Turun palossa 1827, samoin 1823 perustettu Suomen ensimmäinen kirjasinvalimo, koko laaja kirjavarasto ja kirjapainon korvaamattoman arvokas arkisto.
Yliopiston siirryttyä Helsinkiin Johan Christopher Frenckell III (1789-1844) perusti sinne uuden kirjapainon. Se vastasi akateemisesta kirjapainotoiminnasta pitkälle 1900-luvulle saakka. Frenckellin kirjapaino julkaisi 1700- ja 1800-luvuilla myös monia kansallisesti tärkeitä teoksia, kuten Suomenkieliset Tietosanomat 1776, Johan Ludvig Runebergin Hirvenhiihtäjät 1832, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamat Kultalan 1834 ja Kalevalan 1835. Frenckellin kirjapaino toimii edelleen Helsingissä. Se on Suomen vanhin edelleen toimiva yritys ja Pohjoismaiden vanhin edelleen toimiva kirjapaino. Akateemisen kustannustoiminnan ovat kuitenkin ottaneet haltuunsa uudet kirjapainot ja kustantajat, jotka vastaavat niin Helsingin yliopiston kuin muidenkin yliopistojen laajasta kansallisesta ja kansainvälisestä julkaisutoiminnasta.
Kirjoittaja: Jussi Nuorteva
Kirjallisuutta
Carl-Rudolf Gardberg, Kirjapainotaito Suomessa. I-III. Helsinki 1949-73
Esko Häkli (toim.), Kirja Suomessa. Kirjan juhlavuoden näyttely Kansallismuseossa 25.8.-31.12.1988. Helsinki 1988.
Jaakko Ignatius & Jussi Nuorteva, Väittelystä väitöskirjaan - lääketieteellisen väitöskirjan historia. - Kohti karonkkaa. Neuvoja väitöskirjaa tekevälle. Toim. Kristiina Patja & Ilpo Huhtaniemi & Elina Ikonen & Kimmo Kontula. Jyväskylä 1999.
Matti Klinge & Rainer Knapas & Anto Leikola & John Strömberg, Kuninkaallinen Turun akatemia 1640-1808. Helsingin yliopisto 1640-1990. I. Keuruu 1987.
Tuija Laine (toim.), Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 647. Vammala 1996.
Oscar Nikula, Boktryckarna Frenckell och deras föregångare vid Åbo Akademi. Helsingfors 1942.
Jussi Nuorteva, Suurvaltakauden tiede Suomessa. - Suomen tieteen historia 1. Helsinki 2001.
Anna Perälä, Suomen typografinen atlas. 1642-1827. I-II. Helsingin yliopiston kirjaston julkaisuja 64-65. Keuruu 2000. http://www.tsv.fi/ttapaht/008/laukkanen.htm
Jorma Vallinkoski, The History of the University Library at Turku. I-II. Helsinki 1948, 1975.